Vuosi ilman humalaa

Eilen kuulin taas herkullisia kommentteja Kännikapinasta ja pakko tilittää ne tähän, sori kaverini Pertti-Tuulikki (nimi muutettu), mutta mitäs lasket suustasi tällaisia.

-Kännikapinan vappukulkue on tyrkyttämistä.

-Stand up -lavalla juomattomuudesta puhuminen on asian tyrkyttämistä.

-Kännikapina sortuu juuri siihen mitä se vastustaa: se tyrkyttää. Kännikapina vastustaa alkoholimainontaa eli alkoholin tyrkyttämistä, mutta hyväksyy alkoholittomuuden tyrkyttämisen.

Mielenkiintoisia, eikö? Juomattomuus on aika trendikästä nyt ja jos haluatte huomiota, niin suosittelen! Joka helvetin päivä saatte olla puolustelemassa asiaa, jossa ei ole yhtään negatiivista puolta. Ja sitten pitää kestää ympärillä olevia ihmisiä, jotka ei siedä kuulla siitä.

Pieni väittely piristi ja päättyi lämpimiin tunnelmiin, vaikka molemmat riehuivat loppuun asti omien ajatustensa puolesta. Vain yhdessä asiassa oltiin Pertti-Tuulikin kanssa samaa mieltä: ihmisten pitää antaa juoda, jos ne haluaa. Ja puhua juomisestaan muille, jos ne haluaa. Mutta mites Pertsa-Tuulikki toisin päin!?

Pariin viikkoon ei ole mielessä liikkunut muuta kuin mieletöntä tyytyväisyyttä ja iloa tästä uudesta olosta. Mä mietin aikaa taaksepäin ja huomasin, etten ole koskaan aikaisemmin saanut niin paljon aikaiseksi kuin nyt ilman masennuslitkuja. Virtaa riittää ja ajatusten kulku on positiivisempaa kuin ikinä. Ei tee mieli pisaraakaan.

Mutta. Saan itseni edelleen kiinni tilanteista, joissa vähättelen valintaani. Toissa viikolla Raumalla tilasin baarissa alkoholittoman oluen. Joku nainen vieressä kommentoi, että “Ei kai toi alkoholiton vaan sun ole?! Täällä pitää kaikkien juoda viinaa!” Oma reaktioni siihen oli säälittävä ja epäkännikapinallinen: hymyilin veikeästi ja sanoin, että “joo, älä vaan kerro kellekään”.

Olin taas yhtenä iltana baarissa. Tällä kertaa olin juonut lasillisen skumppaa (jota Ilkka Härkönen tärkeässä huomiossaan Kännikapinan blogissa kehottaa kutsumaan mieluummin etanoliksi). Ennen illanviettoa olin kuullut usean rehellisen kommentin siitä, että mun kanssa täytyisi skarpata ja että mä, joka olisin selvinpäin tarkkailisin muita ja pitäisin niitä hölmöinä. Vaikka mua ei haitannut se, että muut olivat humalassa ja vaikka mulla oli mielettömän kivaa ja halusin vaan höpötellä kaikkien kanssa, niin silti huomasin loppuillasta, että mun kanssa jutteleminen saattoi olla vähän vaivaannuttavaa. Yritin helpottaa tilannetta ja aloin muun muassa vitsailla neljästä vesilasista edessäni, että juonpa vielä yhden niin rentoudun. Ja että kuinka mä olenkaan odottanut koko päivän sitä ensimmäistä vesilasillista. Eli mä myös vähättelin juomattomuuttani, jotta olisin mukana porukassa. Mutta samalla mä myös aliarvioin niitä muita ihmisiä pöydässä. Miksen mä voisi olla pää pystyssä vesilasini kanssa, koska totta kai se on muille aivan yhtä ok kuin se että toisilla on alkoholia.

Palaa mieleen se, kun yksi serkuistani oli yhdessä vaiheessa absolutisti. Aina sukujuhlissa se tuli iloisesti juttelemaan, eikä sitä todellakaan haitannut se, että mä olin silloin humalassa. Mutta mulla itselläni oli vaikea olla, koska ajattelin koko ajan, että se tarkkailee mua, se huomaa kuinka typerältä mä näytän kun mun puhe sammaltaa ja se varmaan inhoaa mua tällaisena. Nyt mä ymmärrän miltä mun serkusta on silloin ehkä tuntunut. Sen seurassa muut alkoivat miettiä omaa humalaansa ja se oli ikävä tunne. Siksi sen seuraa vähän välteltiin.