Vuosi ilman humalaa

Löysin tän mietelauseen netissä pyöriessäni. Osuu nykyään kaikki viina-aiheet silmään. Viime kerralla mainitsin siitä, kun surullisena teki mieli juoda, että saisi pään sumennettua. Kaveri kommentoi sitä eilen ja sanoi, että miten sä voit edes haluta känniin, kun sä kuitenkin oot fiksu ja tiedät, ettei se auta mitään. Niinpä. Saisinko mä nyt vedota nuoreen ikääni vai onko se niin, että vanhempanakin tekee mieli tehdä tyhmiä, vaikka tietää seuraukset? Kaveri jatkoi, että on yhtä paha, jos haluaa pettää, vaikkei sitä teekään. Itse olen täysin eri mieltä. Ajatuksille ei voi mitään.
Nyt oon miettinyt paljon sitä, miksi mä itse yleensä olen halunnut humalaan. Joskus syy on tuntunut olleen se, että oon halunnut pimentää aivot stressaamisen tai suremisen takia tai vaan ajelehtia täysin ajattelematta. Kännissä harvoin seuraa omaa käytöstään tai miettii mikä on soveliasta. Kännissä usein oon uskaltanut ilmaista itseäni täysin vapaasti. Olla miettimättä milloin on mun vuoroni puhua ja ketä se voi loukata tai ärsyttää. Pelleillä ja halia ihmisiä vaivaantumatta. Ni onhan se nyt aika perseestä, jos en ilman viinaa osaa olla rennosti oma itseni. Muistan, että joku asiantuntija jossain dokkarissa kutsui vapun kännäystä suomalaisten karnevaaliksi, jolloin jokainen on päivän oma itsensä. Mahtavaa.
Oon myöskin miettinyt sitä, miksi mä olen kertonut tunteistani netissä tuntemattomille ihmisille. Mutta on tosi vaikeaa yrittää olla menemättä hyvin henkilökohtaisiin asioihin, kun kirjoitan ajasta ilman humalaa. Ne kaksi kun näyttää kulkevan niin kovin tiiviisti yhdessä. En myöskään syö lihaa, mutta en mä sen syitä pohtiessani ole päässyt niin arkoihin kohtiin itsessäni kuin nyt.
Mutta niin, se ajatus tänään oli, että miksi mä oon joskus halunnut humalaan. Nyt viimeksi syy oli se, että halusin ohittaa surun. Tiesin, että kännissä tuntisi hetken helpotusta, mutta sen jälkeen olo jatkuisi vielä pahempana, koska ainakin omalla kohdallani viina masentaa. Mutta en siis juonut.
Pari päivää sitten join yhden siiderin. Ensin vitutti tosi paljon. Miksi mun piti juoda edes se yksi, koska se oli ihan turhaa. Sitten olin vähän kiltimpi itselleni. Tajusin, että musta oli alkanut tulla fanaattinen juomattomuuden suhteen ja sitä mä en halua. Vähän sama kuin joku aloittaa parsakaalidieetin ja tarkkailee koko ajan pahoja rasvoja, jotka vaanii meitä. Tai kamalinta, jos musta tulisi samanlainen kuin yhdestä Lappeenrannan junan vieruskaverista. Se ei edes esitellyt itseään ennen kuin alkoi kertoa mulle, että Liiton arkki on nyt löydetty ja sen päällä on todistetusti Jeesuksen verta, ja että nyt mun pitäis vaan pyytää syntejä anteeksi niin parannun. Kaverit kertokaa, jos alan tyrkyttää teille ilosanomaa. Mä oon vaan innoissani.

Se yksi siideri rikkoi jotain. Mutta sen seurauksena -tavallaan morkkiksessa omasta epätäydellisyydestä -esimerkiksi huomasin, että oon tuominnut muiden juomista. Mun mielestä on hyvä, jos lähellä olevat ihmiset ottaa asian puheeksi, jos jonkun juominen alkaa haitata niiden omaa tai toisten elämää. Siinä mielessä juominen ei mun mielestä ole ihmisten oma asia, että siitä pitäis olla hiljaa. Mutta hitto ku mun mielestä mun oma tapa on kuitenkin maailman ainoa oikea tapa.

Mun alkoi tehdä mieli vetää kännit. Halusin pään sumeaksi ja ajatukset hiljaisiksi, koska viimeaikaiset surulliset jutut pyörivät päässä. Mutta en juonut. En halunnut pilata tätä uudenlaista kestävää ja voimakasta oloa. Tässä nykyisessä henkisessä ja fyysisessä kunnossa pääsen ajatuksissa paremmin eteenpäin.

Kuuntelin yks päivä tuttujen keskustelua siitä, kuinka monta päivää kummallakin on varattuna krapulasta toipumiseen. Toinen sanoi vetävänsä ihan törkeät perseet, koska sillä oli kaks vapaapäivää. Sais kuulemma vaan maata villasukat jalassa ja syödä rasvaista ruokaa.

Eilen yks kaveri puhui siitä, että krapula on sille ainut keino pitää taukoa stressaamisesta. Se oli usein munkin syyni vetää kännit. Krapula antoi aivoille luvan käydä tyhjää.

Kun viime elokuussa mun kohdalta loppui kännit, mietin aluksi miten vois korvata sen krapulan antaman luvan olla passiivinen. Pitäiskö hakata päätä limsapullolla tai vetää vitamiiniporetabletteja niin kauan, että tulee paha olo ja voi laittaa Salkkarien uusintaputken päälle. Käydä vielä oksentamassa, että kroppa varmasti tajuaa, että tää on nyt sitte sitä rentoutumista.

Oon ollu nyt yli neljä kuukautta ilman krapulaa ja en voi valittaa. Mä rakastan näitä sunnuntaiaamuja, kun on koko päivä aikaa tehdä ihan mitä vaan, en oo enää sidottu samaan vanhaan kaavaan: pizza, Makuuni ja sohva. On vaan täytynyt muuttaa ajattelua ja antaa itselleen lupa rentoutua ja herkutella ilman krapulaa.

Joku filosofikin kerran kirjoitteli krapulan tarpeellisuudesta. Se on kuulemma luova tila. Myönnän, että itsekin krapulassa tuli ensin  naurettua hervottomasti ja sen jälkeen lilluttua kuolema-aiheiden ja muiden pelottavien ajatusten äärellä. Mutta onko ajattelussa jotain vikaa, jos sitä ei saa tehtyä ilman krapulaa. Ei kai luovuuskaan voi olla missään aivojen odotushuoneessa alkiona ja syntyä sieltä vasta viinan rohkaisemana. Kännissä ja krapulassa voi tuntua kivalta, mutta kyllä nää kaikki asiat toimii ilmankin. Perkele.

Miltähän tän maan uutisointi näyttää ulkomaalaisen silmin. Eilen uutiskynnyksen ylitti muun muassa Aleksi Bardyn juomattomuus ja kossupullon uusi hinta.

Vuosi ilman humalaa on yksi pienimmistä haasteita mitä olen ikinä ottanut. Juomatta jättämisessä ei ole mitään vaikeaa. Haasteellisinta tässä on ollut joidenkin ihmisten suhtautuminen. Viime syksynä jo totuin siihen, että baareissa ihmiset saattaa alkaa hävetä ja selitellä omaa juomistaan mun seurassani ja mulle tulee vaivaantunut olo, koska en ole halunnutkaan kommentoida heidän tapaansa.

On ollut hyvä olo. Tunnen itseni nykyään paljon viehättävämmäksi baareissa kun en juo, koska nyt huomaa sen, miten taantuneelta ihminen näyttää humalassa.

Mietittiin kaverin kanssa, että jos joku naureskelee olleensa eilen ihan sekasin ja juosseensa ympäri Kauppatoria alasti, niin se on kaikille ihan ok. Paitsi jos se tyyppi on ollu selvinpäin.